Hyppää pääsisältöön

Osallistuivatko suomalaiset SS-vapaaehtoiset sotarikoksiin?

Avoin vastaus eversti evp Pekka Holopaisen ja eversti evp Kalle Liesisen arvosteluun Kansallisarkiston SS-selvityksestä Kanavassa ja Suomen Kuvalehdessä

Suomalaisten SS-vapaaehtoisten toimintaa tutkittaessa on tärkeää tarkastella kokonaisuutta laajasta perspektiivistä - siitä, josta asioita tarkastellaan tämän päivän kansainvälisessä tutkimuksessa. Ei ole perusteltua ajatella, että suomalaiset SS-vapaaehtoiset olisivat toimineet omaehtoisesti jonkinlaisessa poliittisessa tai sotilaallisessa tyhjiössä. He palvelivat Saksan asevoimissa ja toteuttivat Saksan poliittisia ja sotilaallisia tavoitteita.  Suomen poliittinen johto oli jo keväällä 1941 hyväksynyt tämän ehdon, kun vapaaehtoisia ryhdyttiin värväämään. Suomi liittyi kesäkuussa 1941 Saksan hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan ja antoi saksalaisten joukkojen vastuulle jopa osan omasta valtioalueestaan.

Suomi oli sotilaallisesti ja taloudellisesti riippuvainen Saksasta. Suomi pyrki myös itse hyötymään Saksan liittolaisuudesta ja sen tarjoamista mahdollisuuksista. Ajatuksissa väikkyi suuri Suomi osana Saksan kansallissosialistien tavoittelemaa Uutta Eurooppaa. Kyse ei kesällä 1941 enää ollut pelkästään talvisodassa menetettyjen alueiden palauttamisesta Suomen yhteyteen, vaan osuudesta uusjaossa, johon Saksan saavuttamat nopeat voitot Euroopassa 1939–1941 loivat uskoa.

Suomalaisten SS-vapaaehtoisten kohtalo oli sidottu osaksi Suomen ja Saksan välisiä suhteita. Se oli todellakin ”panttipataljoona”, jota termiä professori Mauno Jokipii käytti siitä vuonna 1968 ilmestyneessä tutkimuksessaan. Selvitettäessä suomalaisten sotilaiden osuutta väkivaltaisuuksiin Saksan Operaatio Barbarossassa ja sen jälkeen Saksan valtaamilla alueilla 1941–1943, on sen vuoksi välttämätöntä tarkastella sitä, mitä näillä alueilla tapahtui. Ajatus siitä, että suomalaiset olisivat toimineet irrallaan ja tietämättöminä kaikesta ja keskittyneet vain taistelutoimintaan, on naiivi ja alkuperäislähteisiin perustumaton. Saksa nimenomaisesti halusi sitoa ulkomaiset SS-vapaaehtoiset toimintaansa osoittaakseen, että sillä oli takanaan laaja kansainvälinen tuki. Aloitan sen vuoksi esittämällä joukon yleisiä, mutta kokonaisuuden kannalta keskeisiä kysymyksiä:

  1. Toteuttiko kansallissosialistinen Saksa laajamittaisen ja suunnitellun holokaustin ja etnisten vähemmistöjen pakkosiirron hyökkäyksessään Neuvostoliittoon 1941–1945?
  2. Oliko SS-Obergruppenführer Reinhard Heydrichin vuonna 1941 perustamien tuhoamisyksikköjen, Einsatzgruppien, tehtävänä toteuttaa juutalaisten, myös naisten ja lasten täydellinen tuhoaminen Itä-Euroopassa?
  3. Osallistuivatko Waffen SS-joukot Saksan johdon määräämään tuhoamistoimintaan ja tukivatko ne Einsatzgruppien toimintaa?
  4. Osallistuiko SS-Divisioona Wiking juutalaisten, siviilien tai sotavankien surmaamiseen toiminta-alueillaan Puolassa, Ukrainassa ja Kaukasuksella 1941–1943?
  5. Osallistuivatko SS-Divisioona Wikingin norjalaiset, alankomaalaiset ja tanskalaiset vapaaehtoiset juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaamiseen saksalaisten tavoin?
  6. Oliko holokaustin toteuttamisessa, siviilien etnisissä siirtämisissä ja sotavankien surmaamisissa kyse sotarikoksista?
  7. Saattoivatko suomalaiset Waffen-Divisioona Wikingin suomalaiset SS-vapaaehtoiset olla tietämättömiä siitä, mitä ympärillä tapahtui ja jätettiinkö heidät sivuun niistä väkivaltaisuuksista, joita divisioonan muut sotilaat käskettiin tekemään?

Tuskinpa kukaan kansainvälinen tutkija tänä päivänä vastaisi kielteisesti kuuteen ensimmäiseen kysymykseen. Tuskin edes kovin moni suomalainen. Suomalainen sotahistoriallinen tutkimus näyttää kuitenkin suomalaisten SS-vapaaehtoisten vaiheita käsitellessään kaivautuneen poteroihinsa käymään erillissotaa, jossa keskitytään sotatoimien tarkasteluun, taistelujen yksityiskohtaiseen kuvailuun ja Suomen ja Saksan suhteiden käsittelyyn ”toisten jääkärien” hengessä. Uusia laajempaan kontekstiin liittyviä kysymyksenasetteluja ei juuri esitetä, vaan professori Mauno Jokipiin Panttipataljoona (Weilin & Göös 1968) on katekismus, jonka totuuksiin kajoaminen saa aikaan jyrkän torjuntareaktion. Tämä on jättänyt uusien tarkastelunäkökulmien avaamisen ja lähdeaineistojen etsimisen pääosin muiden alojen historiantutkijoille.

Bekransning_på_æreskirkegården_på_Ekeberg_september_1941_Heydrich_norjan_valtionarkisto

SS-Obergruppenführer Reinhard Heydrich, Gestapon päällikkö Heinrich Müller ja saksalaisia upseereja vierailulla Ekebergin saksalaisella sotilashautausmaalla Norjassa syyskuussa 1941. Norjan valtionarkisto.

Eversti evp Pekka Holopaisen ja eversti evp Kalle Liesisen Kanavassa 4/2019 ja Suomen Kuvalehdessä 18.6.2019 esittämä arviointi professori Lars Westerlundin kirjoittamasta Kansallisarkiston selvityksestä The Finnish SS-Volunteers and Atrocities against Jews, Civilians and the Prisoners of War in Ukraine and the Caucasus Region 1941–1943 (SKS 2019) on harvinaisen yksioikoinen ja antaa selvityksestä perin puutteellisen ja omituisen kokonaiskuvan. Kirjoittajat pyrkivät jollain käsittämättömällä tavalla liittämään selvityksen myös Johan Bäckmanin ja hänen henkistensä henkilöiden ja organisaatioiden toimintaan. Kyllä asioiden tutkimiseen ilmankin on ollut aivan tarpeeksi perusteita. On vaikeaa ymmärtää, miksi suomalaisten suhde ja osallisuus väkivaltaisuuksiin olisi asia, jota ei saisi tai jota ei olisi tarve tutkia. Tutkitaan samoja kysymyksiä muissakin maissa.

Kansainvälisesti arvostetun Simon Wiesenthal-keskuksen johtaja Efraim Zuroffin tasavallan presidentti Sauli Niinistölle lähettämä pyyntö suomalaisten SS-vapaaehtoisten toiminnan selvittämisestä perustui dosentti André Swanströmin vuonna 2017 kirjoittamaan tieteelliseen artikkeliin. Siinä hän esitti väitteen, että SS-vapaaehtoinen Olavi Karpalon sotilaspastori Ensio Pihkalalle 24.7.1941 lähettämä kirje olisi todiste suomalaisten osallistumisesta juutalaisten surmaamiseen. Swanström käsitteli asiaa tarkemmin laajassa monografiassaan Hakaristin ritarit. Suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset (Atena 2018).

Everstit Holopainen ja Liesinen syyttävät Kansallisarkiston selvitystä siitä, että se suhtautuu nimeämättömien suomalaismedioiden tavoin suomalaisten SS-vapaaehtoisten toimintaan ”suurennellen ja vääristelevästi.” Selvityksessä läpikäydyn laajan aineiston pohjalta tällaista väittämää on mahdotonta hyväksyä. Käytettävissä on ollut laajempi aineisto kuin missään aikaisemmissa tutkimuksissa ja se antaa mahdollisuuden syventää tietoa suomalaisten suhtautumisesta ja osallisuudesta väkivaltaisuuksiin paremmin kuin koskaan aiemmin. Selvitys perustuu ensisijaisesti suomalaisten SS-vapaaehtoisten omiin päiväkirjoihinsa kirjaamiin päiväkohtaisiin kuvauksiin tapahtumista. Käytössä on ollut kaikkiaan 76 päiväkirjaa. Esitän niistä lainauksia tässä kirjoituksessa. Uskon niiden kertovan varsin hyvin siitä todellisuudesta, jota suomalaiset SS-vapaaehtoiset joutuivat todistamaan ja jossa he itsekin joutuivat toimimaan.

Holopainen ja Liesinen viittaavat professori Mauno Jokipiin uraauurtaviin tutkimuksiin ja tältä osin olenkin heidän kanssaan samaa mieltä. Mikään kiveen hakattu totuus Jokipiin ansiokas tutkimus ei kuitenkaan ole. Jokipiin tehdessä tutkimusta Panttipataljoona-kirjaansa (1968) varten lähdetilanne oli hyvin toisenlainen kuin se on tänä päivänä. Hän teki suurtyön kartoittaessaan Veljesapu r.y:n tuella sotaretkestä kertovia yksityisiä ja julkisia aineistoja. Hän teki laajoja tutkimuksia myös ulkomaisissa arkistoissa. Valitettavasti suuri osa SS-joukkojen aineistoista oli pyritty systemaattisesti hävittämään sodan lopulla. Monet asiakirjakokonaisuudet olivat vielä 1950- ja 1960-luvuilla suljettuja ja työskentely Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan sosialistimaiden arkistoissa oli rajoitettua tai lähes mahdotonta.

Mauno Jokipiin työ oli omana aikanaan kunnioitusta herättävä suoritus. Oli erittäin hienoa, että hän luovutti teoksensa valmistuttua keräämänsä laajan ja arvokkaan aineiston silloiselle Sota-arkistolle, joka vuoden 2008 alussa liitettiin Kansallisarkistoon. Jokipiin kokoelma on edelleen SS-vapaaehtoisiin kohdistuvan tutkimuksen vankin kulmakivi. Jokipii ymmärsi silti, että arkisto- ja tutkimustilanne tulee ajan kuluessa muuttumaan. Hän tiesi, että historia elää aina ajassa, etsii uusia näkökulmia, lähteitä ja tulkintoja ja pyrkii vastaamaan uusiin kysymyksiin. Hän oli aito tutkija!

Mauno Jokipii tarttui uudestaan SS-teemaan 1990-luvun lopulla, kun Neuvostoliitto oli romahtanut. Toimin tuolloin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) pääsihteerinä ja olin hänen toisen suomalaisia SS-vapaaehtoisia käsitelleen teoksensa Hitlerin Saksa ja sen vapaaehtoisliikkeet: Waffen-SS:n suomalaispataljoona vertailtavana (SKS 2002) kustantaja. Tunsin Jokipiin 1980-luvun alkupuolelta lähtien ja keskustelin hänen kanssaan uuden teoksen problematiikasta ja lähdeaineistoista useaan kertaan. Sain myös tilaisuuden tavata monia entisiä SS-vapaaehtoisia, sillä olin kutsunut heidät teoksen julkistamistilaisuuteen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan. Valitettavasti tuo Jokipiin uudempi tutkimus on jäänyt Panttipataljoonan varjoon.

Operaatio Barbarossa, Uusi Eurooppa ja Suuri Suomi

Kansallissosialismia ja toista maailmansotaa koskeva kansainvälinen tutkimus on laajaa ja monipuolista. Suomalainen SS-vapaaehtoisiin kohdistuva sotahistoriallinen tutkimus tuntuu sen rinnalla jääneen polkemaan paikoilleen. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen monet entisten sosialististen maiden – myös nykyisen Venäjän – arkistot ovat avautuneet. Sotatapahtumien yksityiskohtaisen sotilaallisen analysoinnin ja poliittisen päätöksenteon sijaan nykyisin tarkastellaan laajempia kokonaisuuksia. Huomio kohdistuu enemmän uhreihin, väkivaltaisuuksiin ja surmaamisiin osana suunnitelmallista holokaustia, kansallissosialistien Lebensraum-politiikkaan perustuneisiin paikallisväestön pakkosiirtoihin sekä sotavankien ja siviilien kohteluun.

Operaatio Barbarossan kesäkuusta joulukuuhun 1941 ulottuneen ensimmäisen vaiheen aikana toteutetussa systemaattisessa surmaamisessa kuoli Christoffer Browningin kansainvälisesti luotettavana pidetyn tutkimuksen Die Entfesselung der ”Endlösung” (2006) mukaan 500 000–800 000 juutalaista. Vangiksi jääneistä 3,5 miljoonasta neuvostosotavangista surmattiin tai menehtyi keskitysleireillä ja pakkotyössä kaksi miljoonaa. Puna-armeijan vallatessa 1943–1944 takaisin saksalaisille jääneitä alueita neuvostoliittolaiset havaitsivat, että monia alueita oli hävitetty ja asukkaat ajettu itään tai siirretty muualle. Tämä oli johtunut Saksan elintilapolitiikasta, ei sotilaallisesta välttämättömyydestä tai tarkoituksenmukaisuudesta.

Tuhoamisesta vastasivat ensisijaisesti Saksan keskusturvallisuusviraston päällikön, SS-Obergruppenführer Reinhard Heydrichin johdolla perustetut tuhoamisjoukot, Einsatzgruppet. Waffen SS-Divisioona Wikingin alueella toimivat Einsatzgruppe C ja sen eri alayksiköt. Sekä Wehrmachtille että SS-joukoille oli annettu käsky tukea Einsatzgruppejen toimintaa. Näin teki myös Wiking-divisioona. Sen alueella tapahtuivat monet hyökkäysvaiheen 1941 pahimmista juutalaisten surmaamisista. Tunnetuin joukkomurha toteutettiin Kievin lähellä Babyn Jarissa, jossa Einsatzgruppe C:n joukot ja SS-miehet surmasivat syyskuun 1941 lopulla yli 33 700 juutalaista ja 60 000 romania ja neuvostosotavankia.

Gottlob Berger-Heinrich Himmler_1943

Heinrich Himmlerin ja ulkomaisten SS-joukkojen värväämisestä vastanneen Gottlob Bergerin Itä-Euroopan ihmisiä ”ali-ihmisiksi” kuvattua Der Untermensch (1942) -propagandajulkaisua jaettiin alueella toimineille joukoille.

Einsatzgruppet toimivat monissa niistä paikoista, joissa suomalaiset SS-vapaaehtoiset operoivat ja joista he kertovat päiväkirjoissaan. Sen vuoksi selvitykseen on liitetty kartta, josta näkyvät Einsatzgruppe C:n ja sen alayksiköiden sekä SS-divisioona Wikingin päällekkäiset toiminta-alueet. Babyn Jarin surmaamisista vastannut Sonderkommando 4a toimi sekin tehtäväjaon mukaisesti SS-divisioona Wikingin operaatioalueella. SK 4a:n komentajana toiminut SS-Standartenführer Paul Blobel määrättiin lokakuussa 1941 koko Einsatzgruppe C:n komentajaksi. Sodan loppuvaiheessa hänet siirrettiin Sonderkommando 1005:een. Sen tehtävä oli polttaa keskitysleireillä surmattujen ruumiit ja hävittää kaikki jäljet saksalaisten systemaattisesta tuhoamistoiminnasta. Myös SS-joukkojen ja yksittäisten sotilaiden aineistot pyrittiin hävittämään. Kansallisarkiston selvityksen käytössä olleet 76 SS-vapaaehtoisen henkilökohtaista päiväkirjaa ovat sen vuoksi kansainvälisestikin aivan poikkeuksellisen kiinnostava lähderyhmä. Muista maista, joista vapaaehtoisia värvättiin SS-Divisioona Wikingiin ei tunneta yhteensäkään edes neljännestä tästä määrästä.

Suomalaisessa tutkimuksessa ja asiaa käsittelevissä kirjoissa on korostettu Waffen SS-joukkojen erottumista tuhoamisesta ja keskitysleireistä vastanneista SS-joukoista. Tämäkään ei vastaa uuden tutkimuksen antamaa kuvaa. Huomattavan monilla Waffen SS-Divisioona Wikingin upseereista oli kokemusta natsi-Saksan keskitysleireistä. Yhdysvaltain armeijan eversti evp French L. MacLean selvitti tutkimuksessaan The Camp Men. The SS Officers Who Ran the Nazi Concentration Camp System (1999) lähes tuhannen SS-upseerin palvelun keskitysleireissä. Hänen tutkimuksensa osoittaa, että SS-Divisioona Wikingin saksalaisista upseereista peräti 45 toimi eri vaiheissa keskitysleireillä. Yksityiskohtana voidaan todeta, että SS-Divisioona Wikingin Westland-rykmentissä toimi pataljoonanlääkärinä myös Josef Mengele, joka haavoittui Neuvostoliitossa 1942. Hänet todettiin sen jälkeen palvelukseen kelpaamattomaksi, minkä vuoksi hän toivuttuaan ilmoittautui vapaaehtoiseen palvelukseen keskitysleirille. Hänestä tuli Auschwitzin lääkintäupseeri 24. toukokuuta 1943.

Hyvin harva SS-upseeri tuomittiin sotarikoksista sodan jälkeen. Usein syynä oli yksinkertaisesti vaikeus saada oikeudellisesti todistusvoimaista tietoa yksittäisten SS-upseerien tai sotilaiden toiminnasta ja teoista. Lähteitä oli säilynyt niukasti eikä todistajiakaan ollut jäänyt monessa tapauksessa jäljelle. Yksi tuomituista oli kuitenkin Sonderkommando 4a:n ja Einsatzgruppe C:n komentaja, SS-Standartenführer Paul Blobel. Hänet tuomittiin kuolemaan Nürnbergin prosessiin kuuluneessa Einsatzgruppen-oikeudenkäynnissä. Blobel teloitettiin hirttämällä Landsbergin vankilassa 8. kesäkuuta 1951.

Edellä esitetyt taustat liittävät SS-Divisioona Wikingin osaksi natsi-Saksan tuhoamissotaa ja holokaustin toteuttamista Puolassa ja Ukrainassa. Divisioonan sotilaiden väkivaltaisuuksista kerrotaan myös monien suomalaisten SS-vapaaehtoisten päiväkirjoissa.

Suomi oli 25.6.1941 liittynyt sotaan Saksan rinnalle ja sen poliittiset ja sotilaalliset tavoitteet nivoutuivat Saksan tavoitteisiin. Tunnetut yliopistomiehet Väinö Auer ja Eino Jutikkala julkaisivat Suomen poliittisen johdon tuella Berliinissä syksyllä 1941 painetun teoksen Finnlands Lebensraum ja historioitsija Jalmari Jaakkola tuki heitä teoksellaan Suomen ”idänkysymyksestä”, Die Ostfrage Finnlands (1941). Hyökkäys Itä-Karjalaan vahvisti suomalaisten toiveita saada ”osuutensa” Saksan johdolla toteutettavasta Euroopan uudelleenjaosta.

Finnlands Lebensraum

Professorien Väinö Auer ja Eino Jutikkala kirjoittama teos Finnlands Lebensraum painettiin syksyllä 1941 Berliinissä. Sillä pyrittiin perustelemaan Suomen oikeutta saada uutta Eurooppaa järjesteltäessä itselleen Suomen itäpuolella olevia alueita.

Tämä tavoite näkyi myös marsalkka Mannerheimin tunnetussa Miekantuppipäiväkäskyssä 11.7.1941. Siinä hän AKS:n karelianistien toiveiden mukaisesti julisti: ”Uusi päivä on koittava. Karjala nousee, riveissämme marssivat sen omat pataljoonat. Karjalan vapaus ja suuri Suomi väikkyy edessämme maailmanhistoriallisten tapahtumien valtavassa vyöryssä.” Sama henki oli myös niissä lehtikirjoituksissa ja luennoissa, joissa suomalaisille SS-vapaaehtoisille kerrottiin sotaretken tavoitteista. Kansallisarkiston selvityksessä käytiin läpi lähes neljäsataa sanoma- ja aikakauslehtien artikkelia, jotka julkaistiin vuosina 1941–1943. Suomalaisessa tutkimuksessa niiden antamaa kuvaa ei ollut aikaisemmin juurikaan hyödynnetty. Niiden tarkempi tutkimus jäi aikapulan vuoksi suurelta osin selvityksen ulkopuolelle, mutta luettelo kirjoituksista ja niiden kirjoittajista sekä tiivis analyysi niiden sisällöstä liitettiin Kansallisarkiston kokoelmiin, jossa se on tutkijoiden käytettävissä.

SS-vapaaehtoisten omat päiväkirjat kertovat

Kaiut pyrkimyksestä päästä osingolle uutta Eurooppaa rakennettaessa heijastuvat monissa suomalaisten SS-vapaaehtoisten päiväkirjoissa. Halu taistella bolševismia vastaan ja rakentaa suurta Suomea näkyi myös SS-Unterscharführer Olavi Karpalon kirjeessä sotilaspastori Ensio Pihkalalle. Karpalon kirjeen juutalaisten surmaamisia koskevan kohdan dosentti André Swanström nosti esille teoksessaan Hakaristin ritarit (2018). Mekaanikkojoukoista taistelujoukkoihin kaivanneet Karpalo ja hänen toverinsa kirjoittivat Pihkalalle 24.7.1941: Nyt on ”käyrämme” ollut korkealla jo pitemmän aikaa, kun muut suomalaiset ovat saaneet listiä piippalakkeja iivanoita senkun kerkiävät – ja me olemme olleet evakuoituna ”tehtaan varjossa”. Mitähän pahaa me olemme tehneet, kun meiltä on riistetty se ilo minkä ryssän ilmaantuminen mauserkiväärin jyvälle aiheuttaa. Ei täältä kehtaa pystyssä päin Suomeenkaan palata, ellemme ole ase kädessä taistelleet Suomen suuruuden puolesta.

Suomalaisten SS-vapaaehtoisten omat päiväkirjat kertovat hyvin heidän ajatuksistaan ja toiminnastaan sodan aikana. Ne vahvistavat sen, että suomalaiset olivat tietoisia niistä tuhoamiskäskyistä, joita ennen hyökkäystä oli annettu. Esimerkiksi SS-Unterscahrführer Keijo Kääriäinen kirjoitti sotasairaalassa täydentämäänsä päiväkirjaan ennen hyökkäyksen alkua 23.6.1941: Tänään saimme ohjeita taisteluja varten: mm. kaikki vangit ammuttava y.m. samanlaista. […]. SS-Untersturmführer Ahti Paikkala muisti neljä päivää myöhemmin kirjoittamassaan päiväkirjamerkinnässä, että käsky olisi annettu jo 22.6. Hän kirjoitti: Komppanian päällikkö puhuttelussaan, jossa antoi ohjeita Venäjällä käyttäytymisestä ja ilmoitti, että SS ei ota vankeja, kehoitti toisia kääntymään suomalaisten puoleen saadakseen tietoja ryssistä, niiden taistelutavoista j.n.e. Käytäntö ei rajoittunut pelkästään sodan alkuvaiheeseen, vaan sitä noudatettiin myös silloin, kun suomalaiset toimivat omana pataljoonana. SS-Unterscahrführer Jaakko Hintikka kirjoitti päiväkirjaansa 25.1.1943: Nyt jo ryssä aikoo hyökätä oikein lujasti. 7000 miestä ja panssaria. On hyvä, että meillä on ilmavoimia. Stukat hajoitti ryssän yritykset. Vankia tuli paljon.[…] En tiedä onko vangit ammuttu, niin ne on tähän asti tehty.

Saksalaisten tekemistä väkivaltaisuuksista kertoo kauhistellen SS-Untersturmführer Veikko Hallavuo heinäkuun alussa 1941: Tänä aamuna oli pieni kahakka. Valtasimme ryssän kolonnan, vangit yli 180 ammuttiin kaikki: saksalaiset ovat kovin raakoja. Näimme kolonnan ja kyllä sitä ammuttiin, aivan helppo saalis, mutta kaikki piti ampua vaan! Kerran sanoi eräs siviili, että tien varrella on vielä ryssiä, --- meni silloin 4-5 miestä niitä etsimään! Kun olimme 15-25 metrin päässä nostivat ryssät kätensä pystyyn, mutta kyllä SS-miehet ampuivat, aivan lapsia!

Suomalaisten päiväkirjoissa on useita vastaavia omakohtaisia tapauskertomuksia. Esimerkiksi SS-Untersturmführer Martti Koivula kirjasi päiväkirjaansa 4.7.1941: Takaisinpäin. klo 11.30 olimme eräällä vankileirillä minne jäimme asemiin. Läheisessä kaupungissa SS miehet ja ukrainalaiset ampuivat 300 juutalaista. Synagoga palaa parhaillaan. […] ja kirjasi sen jälkeen 7.7.1941 kokemuksiaan seuraavasti: Koko päivän on tapeltu Hussiatissa [Husiatyn]. Ryssä tekee hurjasti ja epätoivoisesti vastarintaa. […] Kaksi ryssää, karkulaisia, ammuttiin. Ammutusta junasta kävin evakuoimassa itselleni mandoliinin, ja alusvaatteet. Ammutin 8 ryssää. En tuntenut minkäänlaista sääliä.

Päiväkirjojen perustella on selvää, että suomalaiset tiesivät yleisesti joukkosurmaamisista. Niistä on päiväkirjoissa lukuisia mainintoja. SS-Oberscharführer Taisto Kuuri mainitsi päiväkirjassaan loppuvuodesta parikin tapausta. Hän kirjoitti 10.12.1941: […] saavuimme Gaisin [Zaizin?] nimiseen kaupunkiin. […] Tässä kaupungissa oli asunut 70 % juutalaisia ja ammuttiin niistä 5,000 kpl alastomina riisuttuna, 200 ammattityöntekijää säästettiin. Seuraavalla viikolla hän kirjoitti 16.12.1941: Elämä Kirowogradissa jatkuu […] Puhelin eilen erään saksalaisen kanssa kapakassa ja hän sanoi että täälläkin ammuttiin 25,000 juutalaista, vietiin autoilla koko perheet pois kaupungista pellolle, missä konekivääri teki selvää. […].

Sotilaspastori Ensio Pihkalan kuvaus Lembergissä (Lvov, Lviv) sodan alkuvaiheessa tapahtuneista surmaamisista on hyvin yksityiskohtainen. Hän kirjoittaa päiväkirjassaan 25.6.1941: […] Kertoivat, kuinka eilen joku juutalainen joka ei ollut tervehtinyt saks. au:a kidutettiin, parta ja tukka leikattiin, sitten luultavasti ammuttiin. Julmuudet jatkuivat Lembergin valtauksen yhteydessä. Niihin syyllistyivät saksalaisten lisäksi paikalliset siviilit. Pihkala kirjoittaa 1.7.1941: Klo 6 eteenpäin! suunta Tarnopoliin. Lähestymme Lembergiä, joka eilen oli vallattu. […] Raunioita siellä täällä. Ihmiset vapautuneen näköisiä. Lembergissä puolalaiset etsivät juutalaisia kodeista, laahasivat jonnekin kellareihin, naisten hirveästi huutaessa, löivät, pieksivät, tallasivat jalkoihinsa, kunnes juut. raukat oli kuolleet. Naisilla vatsat auki, tukka irti revitty, pääkallot murskattu. Ja tämä teurastus tapahtui vielä elävien juutalaisten silmien edessä. Eräässä kellarissa n. 200 kuollutta: – Saks. sotilaat taas tunketuivat juut. kauppoihin, joista noudettiin vodkaa, mehuja, keksejä y.m. Puolalaiset koristi saks. kukilla ja joku osasi jo huutaa Heil Hitler! Kävin GPU:n vankilassa, jossa 7000 bolsevikkien murhaamaa virui sikin sokin pihalla. Hirveä haju, saks. sotilailla siellä kaasunaamari päässä. Murhatut ei ollut ammuttuja vaan kauheasti raadeltuja, potkittuja, nyljettyjä, silvottuja, naisia ja lapsia myöten. Puhdistustöiden suorittamassa oli juutalaisia, jotka puolalaiset kaduilta keräsivät. Verissä päin nämä saapuivat, työnnettiin kuoleman pihaan, loikoivat tylsinä kuolleiden keskellä tai voivottelivat pää seinään päin. Tiesivät varmasti tulevansa ammutuksi lähi tunteina. Kauhea paikka, kiiruhdin pois.

Tiellä Lembergistä kohti itää_Kaj Dunker_SLS

SS-Divisioonan motorisoitu yksikkö etenemässä itää kohti Lembergissä 2.7.1941. Svenska litteratursällskapet i Finland.

Yksi pahimmin tuhotuista kohteista oli Tarnopolin (nyk. Ternopil) verraten suuri ja vanha kaupunki Ukrainassa. Sotilaspastori Ensio Pihkala kuvaili tuoreeltaan tapahtumia vallatussa kaupungissa 3.7.1941: Eilen illalla oli --- kärki saavuttanut Tarnopolin. Jatkoimme marssia perässä, tällä kertaa ajoin autoni ajoissa tielle ja olin perillä Tarnopolissa jo klo 15 (Lähtö Z:sta [2.7 Pihkala kirjannut ”Zokiwide?”] n. klo 12) – Z:ssa oli muuten ryssäin menettely siviilejä kohtaan ollut Lembergin tyyliä. SS-miehet ottivat juutalaisia kiinni. Kaivattivat hautoja ja ampuivat kaivajat niihin, Tai uittivat joessa jne. […] Z – Tarnopol oli yhtä samaa hävitystä kuin koko matka Saksan rajalta Pv:ja, tykkejä, raatoja, palaneita ruumiita loppumattomiin

Pihkalan kerronta jatkui omakohtaisilla kokemuksilla 4.7.1941 ja vielä Grzymatowissa 5.7.1941: […] Illalla Tarnopolista ammuttiin 40m Stabista. Juoksin paikalle. 5 juutalaista ammuttu avoimen haudan ääreen. Ampujat, jotkut sotilaat, juosseet heti pois. Joku ammutuista eli vielä, annoin pistoolini ja eräs au. lopetti onnettomat. Sanoin lujat sanat moisesta häpeällisestä salamurhaamisesta. Upseeri vain saa käskeä ampumaan ei yks sotilaat.  5.7.1941: Grzymatowissa oli taas hirveä näytelmä: ukrainalaiset ”vallankumoukselliset”, jotka oli saaneet aseita kiduttivat juutalaisia. Useita satoja oli jo ennen tuloamme murhattu, ajettu lammikkoon ja ammuttu tai ruhjottu sinne. Näin naisia ryssän uniformussa tapettuina. Juutalaiset saivat käsin puhdistaa pihoja, lyötiin ja aina silloin tällöin vietiin joku ammuttavaksi. Eräs. saks. yritti 4 kertaa ampua juutalaista 62-vuotiasta vanhusta osumatta, juoksi luo ja löi sitten kiv. perällä pään murskaksi. Monet saks. upseerit lausuivat inhoa moista julmuutta kohtaan. […]

On silti otettava huomioon, että sota-aikana kaikki tiedot eivät aina olleet täsmällisiä. Usein tapahtumia liioiteltiin, ainakin, jos niistä kuultiin huhupuheiden kautta. Surmattujen määrä 1941–1942 oli joka tapauksessa huomattavan korkea. SS-Untersturmführer Tauno Polón kirjoitti 13.12.1941: Olemme nyt täällä eräässä ukrainalaisessa kylässä. Nimi on 13-kirjaiminen (Dobrowelitskowska), Väestö on täällä Ukrainassa saksalaisystävällistä. […] Täällä on myös juutalaisia, heidän talonsa on merkityt pienellä tähdellä. Saksalaiset sotamiehet jynssäyttivät saappaitaan näillä juutalaisilla. Me suomalaiset emme kiinnittäneet heihin paljoakaan huomiota. Asukkailta kuulimme, että täältä on karkoitettu miehiä Siperiaan ja muutenkin kansa suhtautuu saksalaisiin vapauttajina. […] Reunahuomautus: Täällä ammutaan kaikki juutalaiset ennen pitkää. – Ikävää on, etten voi kirjoittaa Suomeen ennen kuin vasta perillä.

Polón jatkoi tietojen kirjaamista päiväkirjaansa 26.12.1941: Samalla kuulin, että 40 000 juutalaista on tähän mennessä tapettu. Siihen kuuluvat kaikki miehet, naiset, lapset sekä vanhukset. Tiedot juutalaisten surmaamisista jatkuvat päiväkirjassa 18.1.1942: Saavuimme junalla Dnjepropetrowskiin. […] Tämä kaupunki on suuri ja ollut verrattain komea aikoinaan. Asukkaita ennen sotaa n. 500 000. Täältä on puhallettu juutalaiset menemään ja parasta aikaa asun eräässä juutalaisten kodissa.

Joissakin tapauksissa on ilmeistä, että jotkut suomalaiset osallistuivat surmaamisiin. Sotilaspastori Ensio Pihkala kertoo päiväkirjassaan kostosta, jonka SS-Divisioona Wikingin Westland-rykmentin 7. komppania toteutti rykmentin komentaja Hilmar Wäckerlen jouduttua sala-ampujan surmaamaksi. Pihkala kirjoittaa: Ajoin Westlandiin, joka eilen oli ensi kertaa ollut tulessa. Westlandin komentaja, Oberst. Wäckerle, oli juuri ammuttu. Oli ajanut autolla eilen illalla vallattuun kylään ja viljapeltoon kätkeytyneet ryssät oli tehneet selvän. Rangaistukseksi ammuttiin (ja juuri tuossa jatketaan) ryssän vankeja kymmenittäin. Saks. otti uudelleen kylän haltuunsa ja polttivat sen sekä ampui siviiliväestöstä huom. määrän. […] Wäckerelen (Westelandin komentaja, Stanf.) kaaduttua hyökkäsi e.m. kylään mm. 7K./W-land ja suomalaiset samasta K:sta. Kylä poltettiin kostoksi, ne muutamat ryssät, jotka tavattiin ammuttiin heti, myös siviiliväkeä kuoli paljon. Pihkalan mainitsemassa 7. komppaniassa palvelleet suomalaiset tiedetään lähteistä, mutta heidän yksilöllisestä osuudestaan kylän tuhoamiseen ja surmaamisiin ei ole tietoa. Tuskin heitä silti syrjään jätettiin.

Kuten everstit Holopainen ja Liesinen toteavat arvostelussaan, keskittyivät laajimmat surmaamiset hyökkäyssodan alkuvaiheeseen, vuoteen 1941. Väkivaltaisuudet eivät silti loppuneet kokonaan ns. pataljoonavaiheessa. Tutkimuksessa on toistaiseksi selvitetty hyvin vähän sitä, miten Suomessa poliittisesti suhtauduttiin siihen, että hyökkäys jatkui syvälle Neuvostoliitoon, kohti strategisesti tärkeitä Kaukasuksen öljykenttiä. Tutkittavaa tämän vaiheen osalta on vielä paljon.

SS-Oberscharführer Iivari Kemppinen kirjoittaa hyökkäyksestä Kabardinskajaan 26.9.1942: […] siirtyimme Kabardinskajaan […] Yliloikkareita tuli usein, pari komeaa likkaakin. Sitten tuli käsky että kaikki yliloik. ammutaan ja niin tehtiinkin koska kylässä siviilit olivat käyneet ammuskelemaan ja tekemään sapotaaseja . Ensimmäisen patalj. alueella tuli 100 siviliä varustettuna pist. ja käsikranuila. Kaksi ryssää hirtettiin ja jätettiin roikkumaan varoitukseksi kyläläisille. Patalj. esik. sai pommin osumia ja 10. kunta kaatui ja paljon haav. sivilit päälle. […]

Suomalaisten taistelutie vei aina Kaukasuksen vuoristoseudulle, Pohjois-Ossetiaan saakka. Siellä suomalaispataljoonalla oli oma vastuualueensa ja suomalaisten upseerien rooli – ja samalla tietysti myös vastuu – oli aiempaa vaihetta suurempi, vaikka suomalaispataljoonan komentajana toimikin saksalainen Hans Collani.

Taistelut vuodenvaihteessa 1942–1943 kulminoituivat Toldzgunin, Tšikolan ja Digoran alueelle. Jaakko Hintikka kuvaa uudenvuodenaaton rajuja taisteluita Toldzgunissa 31.12.1942: Eipä se vanha vuosi niin päättynyt kun jo luulin. Siinä tuli pieniä muutoksia aivan viime tunneilla. Oli se raaka vuoden loppu, sen kyllä muistaa ilman kirjoittamatta. Saatiin viisi siviilivakoojaa selville ja ne sai loppunsa. Auringonlaskun aikaan ne vietiin mäelle ja ammuttiin. Pari muuta vankia oli lisänä. Oli raakaa touhua kun ne vielä armoa pyysivät mutta ei konepistooli sitä tuntenut. Nuorin oli 17-vuotias ja seuraava 20-vuotias, muut oli partasuita ukkoja. Viimeisenä ammuttiin nuorin, se peitti ensin toiset ja sitten pääsi itse. Oli se kovahermoinen poika, teki vielä kunniaa ennen kuolemaa.

Everstit evp Pekka Holopainen ja Kalle Liesinen leimaavat professori Lars Westerlundin kirjoittaman selvityksen aikaisemmasta sotahistoriallisesta perinnekirjoittamisesta poikkeavat uudet havainnot ”natsijahdiksi”. Selvityksessä tuodaan kuitenkin selkeästi esille, ettei kansallissosialistisilla aatteilla ollut merkittävää asemaa Suomessa eikä tavallisten vapaaehtoiseksi hyväksyttyjen joukossa.

Kansallissosialistisia ajatuksia aktiivisesti esittäneitä tai niitä tukeneita kuului suomalaistenkin joukkoon. Heidän osuutensa oli pieni ja muut vapaaehtoiset nimeävät heidät päiväkirjoissaan ja myöhemmissä asiakirjoissa ja kirjoituksissa varsin yhdenmukaisesti. Natsihenkiset olivat kuitenkin aktiivisia propagandatyössä, joka sisälsi niin luentotoimintaa kuin kirjoittamista sanoma- ja aikakauslehtiin. SS-joukoissa palvelleet suomalaiset joutuivat luonnollisesti muutenkin kansallissosialistisen propagandan kohteiksi. On ymmärrettävää, että propagandalla, yhteisillä sotakokemuksilla ja kahden taisteluvuoden aikana muodostuneella toveruudella oli näkemyksiä yhtenäistävä vaikutus joukossa. Silti suomalaisten päiväkirjat kertovat myös kriittisestä suhtautumisesta propagandaan. Esimerkiksi Martti Koivula kirjoitti päiväkirjaansa koulutuksen alkuvaiheessa 12.5.1941:  [...] Pakkoelokuva illalla, mikä maksoi -:25. Der ewige Jude. Propagandaa niin että kuvotti. Ei tuollainen propaganda Suomessa vetelisi. Suomalaisten kansallissosialismin kannattajien toiminnasta hän totesi 13.5.1941: [...] Kalstalaiset yrittävät alustaa maata, mutta vaiennettiin suomalaiseen tyyliin.

Koivula tuo kiinnostavalla tavalla päiväkirjassaan esille myös suomalaisten suhtautumisen norjalaisiin SS-tovereihinsa, joista useimmat kannattivat kansallissosialistisia näkemyksiä ja rotuoppeja. He olivat värväytyneet vapaaehtoisesti Norjan miehittäneen Saksan armeijaan ja saivat sodan jälkeen tuomion maanpetoksesta. Koivula kirjoittaa päiväkirjassaan 22.5.1941: [...] Huono juttu kapakasta. Kaikenlaiset nutipäät tulevat aina hampaat vinossa kysymään: mistä sinä olet ja mistä tulet ja kehuen aina itseään niin perkeleesti. Ja loppujenlopuksi kaikki nämä: norjalaiset, tanskalaiset, hollantilaiset ja jugoslaavialaiset ovat täällä aivan toisista syistä kuin me. Nyt taas eräs norjalainen työväytyi henkevään seuraamme kysäisten samalla sanoilla: Woher bist du? Äimä [Nils Aejmelaeus] ei jaksanut enää, varsinkin kun sai ensin tietää tuon naapurin olevan Norjasta, pidättäytyä vaan äyskäisi oikein aito suomalaiseen tyyliin: ”Skriv upp det nu och komm ihåg, att vi äro inga Quistlingar, utan från fria Finnland” Tosi kauheasti sanottu ja suomalainen olisi jo enemmittä puheitta paukauttanut vastaavanlaisessa tapauksessa, mutta naapuri vain katsahti kieroon ja saimme olla rauhassa.

SS-Hauptsturmführer Nils Aejmelaeuksen tyly vastaus norjalaiselle SS-vapaaehtoiselle osoittaa, että ainakin osa suomalaisista teki selvän eron Saksan miehittämistä maista värväytyneiden ja vapaasta Suomesta saapuneiden suomalaisten SS-vapaaehtoisten välillä. Terje Emberlandin ja Matthew Kottin teos Himmlers Norge. Nordmenn i det storgermanske prosjekt (Aschehoug 2012) antaa 663 sivullaan hyvän ja modernin kokonaiskuvan niin norjalaisista SS-sotilaista kuin muista kansallissosialistisen Norjan toimijoista ja heidän suhteestaan Saksaan.

Suomalaisen tutkimuksen ja kirjallisuuden antama kuva

Haudat Dnjeprin varrella

SS-vapaaehtoinen Sakari Lappi-Seppälän päiväkirjaan perustuva omaelämäkerrallinen teos Haudat Dnjeprin varrella ilmestyi jo vuonna 1945.

Suomalaisista SS-vapaaehtoisista kertovista sodan jälkeen painettuna ilmestyneistä teoksista erityisen kiinnostava on SS-Rottenführer Sakari Lappi-Seppälä päiväkirjaan perustuva teos Haudat Dnjeprin varrella. SS-miehen päiväkirjan lehtiä (Kirjapaino Aa osakeyhtiö 1945). Hänen kuvauksensa sotaretkestä ja sen aikaisista tapahtumista ja toiminnasta oli vahvasti kriittinen. Lappi-Seppälä kirjoitti suomalaisista aseveljistään: ”He taistelivat, koska heidän oli pakko, ja heidän hautakumpunsa Puolassa, Valko-Venäjällä, Ukrainassa sekä Kaukaasiassa tulevat aina säilymään kohtalokkaan erehdyksen muistomerkkeinä.

Lars Westerlundin laatimassa selvityksessä käytössä olleet 76 SS-vapaaehtoisen henkilökohtaista päiväkirjaa antavat kiinnostavan vertailukohdan Lappi-Seppälän teokselle. Sen kirjoittajalla ei vuonna 1945 ollut käytössään juuri muuta aineistoa kuin oma päiväkirjansa ja omat mielikuvansa tapahtumista. On kuitenkin helppo havaita, että muiden SS-vapaaehtoisten päiväkirjojen kuvaukset samoista tapahtumista, erityisesti juutalaisten ja sotavankien surmaamisista, ovat lähes identtisiä. Lappi-Seppälän päiväkirjan yksityiskohtainen kuvaus juutalaisten surmaamisista Lembergissä (Lvov, Lviv) ja SS-joukkojen julmia kostotoimia SS-Divisioona Wikingin Westland-rykmentin komentajan Hilmar Wäckerlen tultua sala-ampujan surmaamaksi vastaa hyvin sotilaspastori Ensio Pihkalan päiväkirjan tapahtumakuvausta.  

Lappi-Seppälä kertoo myös siitä, etteivät SS-joukot ottaneet sotavankeja. Ukrainalaiset yleensä säästettiin, sillä Ukrainan toivottiin tukevan Saksan taistelua Neuvostoliittoa ja sen edustamaa kommunistista totalitarismia vastaan. Silti Lappi-Seppälä kuvaa yksityiskohtaisesti, kuinka kaksi hänen Westland-rykmentin 1. pataljoonan esikuntaan kuljettamaansa ukrainalaista sotavankia ammuttiin. Kuulustelut ja ampumisen hoiti pataljoonan lääkäri.

Anu Vertanen kertoo Jyväskylän yliopistossa 2005 ilmestyneessä pro gradu -työssään, Rintamalta Ratakadulle. Suomalaiset SS-miehet kommunistisen Valpon kohteina 1945–1948, että ”eräs suomalainen SS-ryhmä suunnitteli vuonna 1946 kostoa kirjan paljastuksien vuoksi.” Kysymys siitä, mitä Lappi-Seppälä oikeastaan paljasti, on kiinnostava. Paljastiko hän jotain muuta kuin SS-miesten kohtaaman todellisuuden? Verrattaessa tutkimuksen käytössä olleita 76 päiväkirjaa Lappi-Seppälän kuvauksiin, ei merkittävää eroa voi havaita. Lappi-Seppälän alkuperäistä päiväkirjaa emme valitettavasti saaneet selvityksen käyttöön.

Seuraavat suomalaisia SS-vapaaehtoisia käsittelevät teokset ilmestyivät vasta 14 vuoden kuluttua, 1950-luvun lopulla. SS-Unterscharführer Niilo Lauttamuksen romaanimuotoon kirjoittama teos Vieraan kypärän alla (Gummerus 1957) keskittyi kuvaamaan suomalaisia SS-vapaaehtoisia ja heidän taistelujaan ja pataljoonan keskuudessa vallinnutta vahvaa yhteishenkeä. Yleistä poliittista tilannetta kuvattiin vain sen verran, että tapahtumille voitiin antaa raamit. SS-joukkojen harjoittamaa systemaattista surmaamista ei juuri käsitelty, eikä etenkään suomalaisten suhdetta siihen. Lauttamus kirjoitti muitakin romaaneja SS-kokemustensa pohjalta. Luonteeltaan ne eivät tässä suhteessa poikkea ensimmäisestä.

Unto Parvilahden (ent. Boman) teos Terekille ja takaisin. Suomalaisen vapaaehtoisjoukon vaiheita Saksan irärintamalla1941–43 (Otava 1959) sisälsi runsaasti yksityiskohtaista tietoa taisteluista sekä luettelon kaatuneista suomalaisista, liitekarttoja ja kuvia. Saksalaisten syyllistyminen väkivaltaisuuksiin sivuutetaan lähes tyystin. Esimerkiksi Lembergin (Lvov, Lviv) tapahtumista – joista on myös useita päiväkirjakuvauksia – Parvilahti kirjoittaa: ”Katutaistelujen tauottua jouduimme näkemään hirveän juutalaisvainon, johon Saksan armeija ei ottanut osaa, mutta ei voinut sitä estääkään.

Parvilahden antama kuva hänen omasta taustastaan on sekin kyseenalainen. Teoksessaan hän kertoo joutuneensa värväysasian kanssa tekemisiin ”sittemmin lakkautetun talouspoliittisen yhdistyksen Samfundet Folkgemenskap r.f:n johtokunnan kokouksessa.” Samaan yhdistykseen kuului Parvilahden mukaan myös luutnantti Lennart Wallén. Kyseinen yhdistys ei ole kuitenkaan tunnettu talouspoliittisena toimijana, vaan ruotsinkielisen kansallissosialistisen liikkeen keskeisimpänä organisaationa. Sen johtohahmoja olivat entiset jääkärit Pehr Norrmén ja Gunnar Lindqvist, jotka osallistuivat myös suomalaisten SS-miesten värväykseen.

Vuonna 1960 ilmestyi SS-Oberscharführer Jukka Tyrkön teos Suomalaisia suursodassa. SS-vapaaehtoisten vaiheita jääkäreiden jäljillä 1941-43 (WSOY 1960). Se on journalistiseen tyyliin kirjoitettu, mutta siitäkin on lähes tyystin riisuttu poliittiset tavoitteet ja sotaretken aikana todistetut väkivaltaisuudet. Tyrkkö oli kokenut lehtimies ja sotakirjeenvaihtaja, joka dokumentoi sotaretken vaiheita kirjoittamalla ja valokuvaamalla. Hänen kuvakokoelmansa on Sotamuseossa ja arkistonsa Kansallisarkistossa.

On kiinnostavaa verrata sitä, miten Tyrkkö kuvasi asioita kirjoittamissaan kymmenissä sanoma- ja aikakauslehtiartikkeleissa vuosina 1941–1943 ja miten hän kuvaa samoja tapahtumia vuonna 1960 ilmestyneessä kirjassaan. Kirjan ilmestyessä tieto natsi-Saksan valtaamillaan alueilla suorittamasta juutalaisten järjestelmällisestä surmaamisesta, etnisistä siirroista ja puhdistuksista, keskitysleirien kauheuksista ja kansallissosialistien totalitaristisesta hallinnosta oli maailmalla yleisesti tunnettu. Kirjassa niitä ei käsitellä, vaan painopiste on Suomen tilanteessa ja suomalaisten SS-sotilaiden osallistumisessa taisteluihin saksalaisten rinnalla. Tyrkkö oli toiminut vuonna 1944 kielletyn SS-Aseveljet järjestön sihteerinä. Monet hänen sota-ajan kirjoituksistaan olivat luonteeltaan kansallissosialismia ja Saksan poliittisia ja sotilaallisia tavoitteita vahvasti tukevia. Vuoden 1960 kirja vaikenee kaikesta tästä.

Suomalaisten SS-vapaaehtoisten päiväkirjojen, sota-ajan sanoma- ja aikakauslehtien sekä Saksan elintilaa ja Uutta Eurooppaa jatkosodan aikana julistaneiden julkaisujen sanoma on selkeästi erilainen kuin samoista asioista sodan jälkeen kirjoittaneiden entisten SS-miesten antama kuva. Päiväkirjojen kertomista väkivaltaisuuksista ei kirjoiteta kuin korkeintaan hyvin yleisesti. Suomalaisten toiminnan kuvauksissa huomio on tiukasti sotatapahtumissa.

On selvää, että luotettavaan kokonaiskuvaan pyrkivän tutkimuksen tehtävä on selvittää, miksi alkuperäisaineistojen ja myöhempien teosten antama kuva on niin erilainen. Alkuperäislähteiden perusteella on arvioitava, vastaako Parvilahden, Tyrkön ja muiden SS-vapaaehtoisten, samoin kuin varhaisemman historiantutkimuksen antama kuva todella sota-ajan tapahtumatodellisuutta. Vakavin kysymys on se, onko mahdollista, että kyseessä olisi ollut tietoinen pyrkimys, ryhmän sisällä syntynyt päätös, vaieta tietyistä asioista. Tämäkin kysymys sotahistorian tutkijoiden olisi pitänyt uskaltaa esittää.

Epäilys tietoisesta pyrkimyksestä vaikuttaa historiakuvaan on vakava, mutta sen esittämiselle on perusteet. Suomalaisessa tutkimuksessa on toistaiseksi kiinnitetty hyvin vähän huomiota entisten korkea-arvoisten SS-upseerien Saksassa vuonna 1951 perustaman yhdistyksen Hilfsgemeinschaft auf Gegenseitigkeit der Angehörigen der ehemaligen Waffen-SS:n (HIAG) toimintaan.  SS-Divisioona Wikingin entinen komentaja Felix Steiner kuului sen johtohahmoihin. HIAG:in katsotaan ajaneen määrätietoisesti revisionistista historiantulkintaa, jossa pyrittiin torjumaan Waffen SS-joukkojen osallisuus holokaustiin ja vallattujen alueiden väkivaltaisuuksiin. Järjestön vuonna 1951 perustama lehti oli aluksi nimeltään Wiking-Ruf, jolla pyrittiin vetoamaan SS-Divisioona Wikingissä palvelleisiin ulkomaisiin sotilaisiin. Vuonna 1952 sen nimeksi tuli Der Freiwillige.

SS-aseveljien kangasmerkki

 Vuonna 1944 kielletyn SS-Aseveljet r.y:n kangasmerkki.

Felix Steiner piti yhteyttä entisiin suomalaisiin SS-vapaaehtoisiin. Hän vieraili vuonna 1956 Suomessa, jolloin hän tapasi muun muassa Unto Parvilahden. Jo sitä ennen, vuonna 1955, entiset SS-vapaaehtoiset olivat perustaneet oman veteraaniyhdistyksensä, Veljeaspu r.y:n. Valitettavasti sen yhteyksiä Saksan HIAG:iin ja suomalaisten mahdollista osallistumisesta sen tilaisuuksiin ja toimintaan ei ole tutkittu.

HIAG:in toiminta ja sen edustama historiantulkinta sai Saksassa voimakasta kritiikkiä ja järjestö päätti lopettaa toimintansa vuonna 1992. Saksassa on kuitenkin säilynyt arkistoaineistoa järjestön toiminnasta, joten kysymystä saksalaisen SS-historiarevisionismin vaikutuksesta suomalaiseen SS-historiankirjoitukseen olisi oletettavasti mahdollista selvittää tutkimuksellisesti.

Suomessa kriittinen keskustelu Suomen SS-historiasta on verrattain uusi ilmiö. Voimakkaimmin uudet näkökulmat nousivat esille vasta 2000-luvulla. Kansallisarkiston aikaisemmassa tutkimushankkeessa Suomi, sotavangit ja ihmisluovutukset 1939–55 tutkijana työskennellyt Oula Silvennoinen pystyi väitöskirjatutkimuksessaan Salaiset aseveljet. Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933–1944 (Otava 2008) pääosin ulkomaisissa arkistoissa oleviin aineistoihin perustuen osoittamaan, että myös saksalaisten vastuulla olleella alueella Pohjois-Suomessa toimi tuhoamisyksikkö, Einsatzkommando Finnland. Suomen valtiollinen poliisi teki yhteistyötä sen kanssa kuulusteluissa. Suomalaiset valitsivat myös vankeja saksalaisten surmattaviksi. Uusi tutkimus on antanut lisätietoa tästä Suomessa toimineen Einzatzgruppesta.  

Uudet arkistolähteet tuovat syvyyttä tutkimukseen

Ulkomaisissa arkistoissa olevat lähteet tulevat mitä todennäköisimmin olemaan keskeisessä asemassa pyrittäessä syventämään kuvaa suomalaisten SS-vapaaehtoisten sotaretkestä. Aikaisemmin käyttämätöntä aineistoa on saatavissa ennen muuta Venäjän arkistoista. Osana selvitystä Kansallisarkiston edustaja on käynyt läpi aineistoja Venäjän puolustusministeriön keskusarkistossa (TsAMO) sekä muissa Venäjän, Ukrainan ja Valko-Venäjän arkistoissa.  Hämmästyttävää on etenkin TsAMO:ssa olevan aineiston runsaus. Siellä on tarjolla asiakirjoja SS-Divisioona Wikingin taisteluista Ukrainassa, muun muassa Lembergin (Lvov, Lviv), Harkovan, Donetskin ja Dnepropetrovskin alueilla sekä Donin Rostovissa, Pohjois-Kaukasiassa ja Mius-joella. Erittäin kiinnostavia ovat arkistossa säilytettävät Wiking-divisioonaa vastaan taistelleiden puna-armeijan yksiköiden sotapäiväkirjat vuosilta 1942–1943.

TsAMO:n poliittisen hallinnon arkistossa on aineistoja, joita Neuvostoliitossa koottiin SS-Divisioona Wikingin sotilaiden rikoksista siviiliväestöä vastaan ja sotavankien teloituksista. Siellä on asiakirjoja myös Neuvostoliiton yrityksistä tunnistaa sotarikoksista epäiltyjä SS-sotavankeja. Arkisto säilyttää lisäksi vangiksi jääneiden SS-sotilaiden kuulustelupöytäkirjoja sekä näihin kuulusteluihin perustuvia raportteja saksalaisten joukkojen moraalista. Muusta aineistosta mainittakoon Wiking-divisioonaa vastaan Ukrainan alueella sotineiden puna-armeijan tiedusteluosastojen asiakirjat, sotatapahtumien kuvailut sekä puna-armeijan arkistoimat saksalaiset propaganda-aineistot, lentolehtiset ja valokuvat.

Ulkomaisten arkistojen käyttö on hidasta. Selvitystä varten tehdyissä kartoituksissa ja aikaisemmassa arkistotyössä on löydetty kuitenkin varsin kiinnostavia aineistoja. Ohessa on luettelomaisesti kuvattu niitä:

Venäjän valtion sota-arkistossa (RGVA) on aineistoja taisteluista Ukrainassa ja Pohjois-Kaukasian alueella. Niihin lukeutuu muun muassa saksalaisten ja suomalaisten sotavankien kortisto, johon kuuluvat myös SS-Divisioona Wikingissä palvelleiden sotavankien henkilökortit. Kansallisarkiston tilauksesta on toistaiseksi digitoitu noin 600 henkilökorttia. Joukkoon kuuluu suomalaisten lisäksi ruotsalaisten, norjalaisten ja hollantilaisten sotavankikortteja. SS-Divisioona Wikingissä palvelleiden sotavankien nimilistan valmistuttua on mahdollista digitoida heitä koskevat kuulustelupöytäkirjat, kuulustelulomakkeet ja henkilöasiakirjat.

Venäjän arkistojen kanssa tehdyn arkistoyhteistyön ansiosta Kansallisarkisto on saanut tietoa monista Puna-armeijan vangiksi jääneistä suomalaissotilaista. Eräissä tapauksissa heidät on Suomessa merkitty kadonneiksi ja heidän kohtalonsa on ollut aiemmin tuntematon. Joukossa on myös muutama SS-Divisioona Wikingissä palvellut suomalainen SS-vapaaehtoinen. Aineistot ovat käytettävissä Kansallisarkiston tutkijasalissa.

Venäjän valtion sosiaalipoliittisen historian arkistossa (RGASPI) on fondissa 69 partisaaniliikkeen pääesikunnan johdon sekä operatiivisten osastojen arkistoja muun muassa Ukrainan alueelta sekä sen valtiollisen toimikunnan aineistot, joka selvitti fasistien joukkojen tuhotöitä Neuvostoliiton alueella.

Venäjän Federaation valtionarkistossa (GARF) on laaja, noin 220 aktia sisältävä kokonaisuus asiakirjoja valtiollisen erikoistoimikunnan toiminnasta sekä otteita tuomittujen sotarikollisten, muun muassa SS-Divisioona Wikingissä palvelleiden sotilaiden henkilömapeista. Aineiston kartoitustyö on kesken.

Valko-Venäjän kansallisarkistosta on tilattu noin 3 700 sivua kopioita 57 aktista. Niihin sisältyvät muun muassa NKVD:n tutkinta-asiakirjat, kuulustelupöytäkirjat ja joukko raportteja. Aineistot koskevat SS-Divisioona Wikingin Nordland- ja Westland-rykmenttien sotilaita ja upseereita, jotka tuomittiin Neuvostoliitossa sodan jälkeen sotarikoksista Lembergissä (Lvovissa, Lvivissa), Žitomirissa ja Dniprossa (vuoteen 2016 Dnepropetrovsk). Ne antavat yksityiskohtaista lisätietoa väkivaltaisuuksista mainituilla paikkakunnilla ja syventävät nykyistä yleiskuvaa.  

Ukrainassa tutkimuksellisesti kiinnostavin aineisto on Ukrainan turvallisuuspalvelun (SBU) arkistossa. Siellä säilytetään asiakirjoja SS-Divisioona Wikingin osallistumisesta sotatapahtumiin Ukrainan alueella muun muassa Lembergissä (Lvov, Lviv) ja Donetskissa. Neuvostoliiton NKVD:n arkistossa on saksalaisten hyökkääjien rikostutkinta-asiakirjoja, asiakirjoja Lvivin alueen juutalaisen väestön teloittamisesta, sotavankien teloittamisista sekä siviiliväestön vahingoittamisesta. Arkistossa on saksalaisten sotavankien ja SS-Divisioona Wikingissä palvelleiden ukrainalaisten poliisien kuulustelupöytäkirjoja, joissa selvitetään Lvivissa ja muualla Ukrainassa tapahtuneita juutalaisen väestön joukkoteloituksia. Arkistossa on myös asiakirjoja, jotka koskevat valmisteluja ja mahdollista todistamista Nürnbergin oikeudenkäynnissä saksalaisten sotarikoksista Ukrainan alueella. Siitä, missä määrin aineistoja käytettiin oikeudenkäynnissä, ei toistaiseksi ole tietoa.

Ukrainan ylimpien valtionelinten ja hallinnon keskusarkistossa on säilynyt runsaasti saksalaisilta vallattuja aineistoja, muun muassa A-ryhmän armeijoiden esikunnan sotapäiväkirjat vuosilta 1941–1942, Krimin joukkojen Komentajan ilmoitus 1. Panssarivaunuarmeijan esikuntapäällikön raportista koskien Puna-armeijan suurhyökkäystä Pohjois-Ossetiassa Tšikolan kylän tienoilla. Siellä myös SS-Divisioona Wikingin suomalainen pataljoona kävi puolustustaistelua ennen vetäytymistään. Erityisen kiinnostavia ovat saksalaisten joukkojen komentajan ilmoitukset suomalaisten ja muiden kansallisuuksien edustajien käytöstä Saksan armeijassa. Ukrainan eri alueiden arkistoissa on paikallisiin tapahtumiin liittyviä selvityksiä saksalaisten aiheuttamista sotatuhoista sekä sotarikosten tutkinta-aineistoja.

Arkistojen lisäksi arvokasta suullista tietoa on vielä saatavilla paikallisilta asukkailta. Sota-ajan kokeneita henkilöitä on edelleen elossa kaikilla niillä alueilla, joilla suomalaiset SS-vapaaehtoiset toimivat. Jo nyt Kansallisarkisto tekee yhteistyötä Pohjois-Ossetian arkistojen kanssa ja pyrkii yhdessä Vladikavkazin yliopiston historianlaitoksen kanssa keräämään suullista tietoa tapahtumista niiltä Pohjois-Kaukasian paikkakunnilta, joilla suomalaispataljoona toimi. Tavoitteena on saada yksilöityä tietoa surmatuista tai surmansa saaneista henkilöistä sekä valottaa paikallisten henkilöiden näkökulmaa hyökkääjien toiminnasta alueella. Vastaavanlaista tutkimusta juutalaisten osalta Puolan ja Ukrainan alueella ovat tehneet muun muassa Washingtonin Holocaust Memorial Museum ja Israelin Yad Vashemin museo. Niiden kokemukset osoittavat, että muistitietoa ja muutakin aineistoa on vielä saatavissa varsin paljon ja perimätieto täydentää asiakirjatietoja.

Olen esitellyt laajasti sekä Kansallisarkiston tekemää selvitystä, että sen jälkeen jatkuneita arkistotutkimuksia. Niiden perustana on ollut Kansallisarkiston vuodesta 2005 lähtien Venäjän arkistoissa tekemä lähdetutkimus ja kopiointityö. Sen tuloksena on voitu hankkia noin 1,2 miljoonaa asiakirjakopiota Suomen historiantutkimuksen kannalta tärkeistä asiakirjoista. Kaikkiaan 47 arkiston kanssa vuosien aikana tehdyt sopimukset mahdollistavat erilaisten aineistojen nopean saannin. 

Yhteenveto

Tarkasteltaessa Operaatio Barbarossan kokonaisuutta ja kaikkea sitä, mitä päiväkirjoissa ja muissa lähteissä tiedetään Waffen SS-Divisioona Wikingin toiminnasta ja sen toiminta-alueella tapahtuneista väkivaltaisuuksista voidaan selvityksen loppupäätelmää – sitä, että suomalaiset SS-vapaaehtoiset mitä suurimmalla todennäköisyydellä olivat tietoisia ja eräiltä osin myös osallistuivat väkivaltaisuuksiin juutalaisia, siviilejä ja sotavankeja kohtaan – voidaan pitää tutkimuksellisesti perusteltuna. Selvityksessä ei oteta kantaa siihen, täyttävätkö suomalaisten teot sotarikoksen tunnusmerkit. Katsomme, että säilyneet alkuperäislähteet osoittavat kuitenkin kiistattomasti suomalaisten olleen tietoisia saksalaisten toiminnasta ja sitä koskeneista käskyistä ja määräyksistä. Suomalaisilla ei liioin tiedetä olleen erioikeuksia muihin divisioonassa palvelleisiin sotilaisiin verrattuna.

Sotamuistojen parissa Hangossa 1.6.1941_Vuokko_OW

Suomalaiset SS-vapaaehtoiset katselemassa valokuva-albumia Hangossa Suomeen paluun jälkeen 1.6.1943. Olli Wikbergin kokoelma.

Kansallisarkiston selvityksessä tuodaan selvästi esille se, ettei suomalaisilla vapaaehtoisilla ollut Saksaan lähtiessä tietoa siitä, millaisen todellisuuden he tulisivat kohtaamaan. Sitä eivät useimmat saksalaisetkaan sotilaat tienneet. Silti Saksa on kantanut vastuunsa teoista, jotka ovat olleet syvän kansallisen trauman aihe. Uhrien näkökulma on Saksassa vahvasti esillä, samoin toiminta sen puolesta, ettei vastaavaa enää koskaan tapahtuisi.

Everstit Holopainen ja Liesinen eivät tuoneet arvioinnissaan esille sitä, että Kansallisarkiston selvityksen luvuissa Feelings of sympathy for the suffering Jews ja Recjection of atrocities and latent anti-German views amont the volunteers (s. 175–186) kerrotaan useilla esimerkeillä monien suomalaisten SS-vapaaehtoisten paheksuneen saksalaisten väkivaltaista toimintaa. Esimerkiksi sotilaspastori Ensio Pihkala kirjoitti päiväkirjassaan tapaamiensa suomalaisten SS-vapaaehtoisten kriittisestä suhtautumisesta: …sanoivat luulleensa pääsevänsä sotilasjoukkoon Saksassa ”mutta olemmekin joutuneet rosvojen ja murhamiesten pariin”. Naapurit kahmii mielellään tavaroita ja tappaa rohkeasti aseettomia vankeja ja juutalaisia. Se = Kunnia. Merkillinen tämä ”toveruuskin”.

Everstit Holopainen ja Liesinen astuvat tasajalkaa polkumiinaan ehdottaessaan, että tulevan tutkimuksen pitäisi ratkaista se, ketkä suomalaiset SS-miehet eivät ainakaan ole syyllistyneet mihinkään. Tuollainen hanke olisi klassinen esimerkki informaalin logiikan epäpätevästä, puutteelliseen tietoon perustuvasta päättelemisestä (argumentum ad ignorantiam). Saatavissa oleva tieto on useimpien suomalaisten SS-vapaaehtoisten kohdalla hyvin niukkaa. Valitettavasti heidän syyttömyydestään ei tiedon puuteellisuuden vuoksi ole mahdollista tehdä mitään tutkimuksellisesti päteviä ja loogisesti tosia johtopäätöksiä. Englanninkielinen sanonta absence of evidence is not evidence of absence kuvaa tätä tieteenfilosofiassa hyvin tunnettua, helposti virheellisiin päätelmiin johtavaa loogista dilemmaa. Parasta on siis jättää sikseen ajatus rahan käyttämisestä tällaiseen loogisesti mahdottomaan selvitystyöhön.  

Samalla tavoin virheellinen on myös everstien esittämä väite, että tutkimuksessa olisi valittu ”tulkinta, jonka mukaan kaikki paitsi ne, jotka voivat perätä kunniaansa oikeudessa, ovat syyllisiä.” Tällainen päätelmä on edellä kuvaamani logiikan pohjalta lähes yhtä mahdoton kuin syyttömyyden osoittaminen. Suurimmasta osasta suomalaisia ei lähteissä kerrota juuri mitään. Säilyneissä lähteissä mainitaan henkilöitä, paikkoja ja tapahtumia, myös väkivaltaisuuksia. Kerronta tapahtuu kuitenkin usein passiivissa, minkä vuoksi on vaikea saada tarkkaa ja yksilöityä tietoa siitä, kuka teki ja mitä.  

Selvityksen tavoitteena on ollut antaa luotettava kokonaiskuva siitä, mitä suomalaiset SS-vapaaehtoiset tiesivät väkivaltaisuuksista ja mitä he itse joutuivat tekemään. Lähtökohtaisesti ketään ei voi pitää syyllisenä, jos näyttöä muusta ei ole. Eikä selvityksessä ole etsitty syyllisiä, vaan ymmärrystä tuskallisesta tapahtumakokonaisuudesta. Vapaaehtoiset olivat lähteneet Saksaan uskoen voivansa siten palvella isänmaataan. He olivat Saksan ja Suomen politiikan uhreja. He joutuivat tottelemaan annettuja käskyjä, eivätkä juuri voineet tehdä omia valintoja palvellessaan vieraassa armeijassa kaukana kotimaastaan. Heistä 256 kaatui, 686 haavoittui ja 14 katosi. Suomalaiset SS-vapaaehtoiset maksoivat kalliin hinnan Suomen poliittisen johdon päätöksestä hakeutua sotilaalliseen yhteistyöhön Saksan kanssa keväällä 1941. Hinta olisi ollut vielä korkeampi, ellei Suomen poliittinen ja sotilaallinen johto olisi keväällä 1943 päättänyt kotiuttaa heitä ja sijoittaa Suomen oman armeijan palvelukseen.

On tärkeää, että Suomi uskaltaa valtiona selvittää oman historiansa vaikeita kysymyksiä kansainvälisen tapahtumakehyksen huomioon ottaen. Tapahtumien taustoja ja vaikuttimia on pyritty tarkastelemaan tutkimuksellisesti luotettavalla tavalla. Kun kysymyksessä on lähdeselvitys, on alkuperäisen lähdeaineiston kartoittamisella, täydentämisellä ja analysoinnilla ollut keskeinen asema työssä.

Lopetan toteamalla, että suomalaisten SS-miesten toiminnassa ja suhteissa Saksaan on vielä useita vähän tutkittuja kipukysymyksiä. Esimerkiksi se, että osa entisistä suomalaisista SS-vapaaehtoisista oli valmiita jatkamaan taistelua Saksan puolella vielä senkin jälkeen, kun Suomi oli syyskuussa 1944 tehnyt välirauhan Neuvostoliiton kanssa ja sitoutunut ajamaan saksalaiset joukot Pohjois-Suomesta. Samaan aikaan, kun saksalaiset joukot taistelivat Suomen armeijaa vastaan ja tuhosivat Lappia, värväsivät suomalaiset SS-miehet saksalaisten ottamien suomalaisten sotavankien keskuudesta vapaaehtoisia Norjassa muodostettuun suomalaiseen SS-komppaniaan.

Saksan palveluksessa Norjassa toimi muun muassa SS-Hauptsturmführer Jouko Itälä. Hän oli toinen niistä suomalaisista, jotka rekrytointilomakkeeseen merkitsi olevansa antisemitisti. Epäilemättä hän halusi loppuun saakka jatkaa taistelua Neuvostoliiton ja kansainvälisen bolševismin uhkaa vastaan, mutta teko oli vastuuton ja vaaransi Suomen vasta solmiman hauraan rauhan.

Kansallisarkiston SS-selvityksessä nousi esille kiinnostavia aiheita jatkotutkimukseen. Olisi syytä tutkia tarkemmin esimerkiksi niitä Suomen SS-joukkojen Berliinin toimistossa toimineita suomalaisia SS-sotilaita ja muita henkilöitä, jotka suomalaispataljoonan kotiuttamisen jälkeen jäivät Saksaan ja toimivat SS-Hauptamtin palveluksessa. Jotkin heistä uskoivat sodan loppuun saakka kansallissosialistisen Saksan julmiin aatteisiin. Toivottavasti sotahistorian tutkijat ja muut historiantutkijat kykenevät tekemään uusissa hankkeissa hyvää yhteistyötä. Historia opettaa.

Helsingissä 15.7.2019

Jussi Nuorteva

Kansallisarkiston pääjohtaja, dosentti


Lars Westerlund: The Finnish SS-volunteers and atrocities against Jews, Civilians and Prisoners of War in Ukraine and the Caucasus Region 1941–1943